Myrskyä oli ilmassa, mutta silti lähdettiin tienpäälle. Tänään löysin ehkä tähän astisiin aikoihin melankolisimmat kodit.
Kylmän tuvan ikkunalaudalla oli viimeisen lennon lentäneitä. Perhospariskunta.
Narumatolla makasi villapaidassaan nukke, joka näki päivänvaloa pariinkymmeneen vuoteen. Sitten suljin oven ja se jäi sinne pimeään, tyhjäntuntuinen ja ehkä pelottavakin katse silmissään.
Seuraava talo oli pienessä metsäsaarekkeessa, sinne ei johtanut tietä eikä edes polkua. Mutta lumenkuvista näki että joku oli juuri tänään käynyt siellä ennen meitä.
Ullakolla oli mielenkiintoisia vanhoja leluja, sekä pinnasänky. Ullakon ikkuna oli avattu, ja tämä kissa jolta puuttui nenä löytyi pahvilaatikosta.
Jonkun lapsen toivottavasti rakastettu molla oli jätetty myös jäätyneeseen pahvilaatikkoon. Laitoin sen sitten pinnasänkyyn nukkumaan ja odottamaan katon sortumista.
Kaikki nämä... Jotenkin tuntuu että omistan jonkin sairaan tunteen tuntiessani pohjattomaa sääliä "heitä" kohtaan. Tuntuu pahalta jättää kaikki takaisin ja jos ne ottaisin mukaan niin tuntuu että he menettävät siinä juurensa ja rakkaan kotinsa.
Muistavatko nämä lapset lapsuudenkotiaan enää? Tulevatko he noutamaan rakkaat lelunsa?
1 kommentti:
Aika friikkejä nuo nuket jotenkin.. pelottava paikka.
Lähetä kommentti